turhan tarkka käsitys kolaritilanteesta

Jos nyt aivan rehellisiä ollaan, mulla ei ole hajuakaan miten aloittaisin tämän postauksen kirjoittamisen.

Voisin ehkä yrittää edetä jonkun näköisessä aikajärjestyksessä. Elisiis, päätimme eilen kaverieni kanssa loistavan mökkireissun siinä joskus puoli kuuden maissa, ja lähdimme ajelemaan Kinnulasta Lampille päin. Iskä jäi vielä mökille touhuilemaan jotain, koska se oli toisella autolla liikenteessä. Me napattiin jo koira mukaan. Alkumatka meni höpötellessä, mutta jo ennen puolta väliä Emmi ja Sara nuokkuivat sujuvasti. Joskus puolen välin jälkeen molemmat kuitenkin havahtuivat hereille kun sanoin kuskina olleelle äitille takapenkiltä jotain. Onneksi. Onneksi heräsivät.

Seuraavassa hetkessä kuulin äidin parkaisevan, ja näin hirven syöksyvän vasemmalta puolelta tielle. Olin kuulema henkäissyt tyynen rauhallisesti "hirvi" juuri ennen rysäystä. Tytöt eivät ehtineet nähdä eläintä, mutta onneksi kumpikaan ei ainankaan nukkunut. Seuraavaksi ehdin vain tajuta, ettei tuulilasista nähnyt enää missään määrin läpi. En edes muista, miten pysähdyimme. Enkä kyllä sen kummemin muista kuulleeni mitään ääntäkään. Tajusin vain, että kaikki olivat kunnossa. Taisin ensimmäisenä varmistaa koiran elossa olon takakontista.

Äiti lähti miltei heti autosta soittamaan hälytyskeskukseen ja pysäyttelemään muita autoja, sillä hirvi oli vielä elossa tien vieressä. Itse soitin autosta iskälle, joka lähti heti ajamaan mökiltä kolaripaikalle. Puhelun jälkeen autosta noustessani huomasin saaneeni osuman auton keskipeilistä, mutta vasta tänään löysin kädestäni peilin aiheuttaman mustelman. Menimme Emmin ja Saran kanssa varoittamaan Lampilta päin tulevia autoilijoita, kunnes ensimmäiset pelastajat tulivat paikalle.

Ensin paikalle tuli palokunnan johtoauto, joka otti meidät kolme sateelta suojaan. Kukaan meistä ei ollut edes huomannut sadetta. Mulla tai Emmilla tärsky ei tuntunut missään, mutta Saraa turvavyö oli hieman painanut. Palomies oli hirmuisen mukava, kun hän jututti meitä ja teki pieniä tutkimuksia Saralle. Vasta siinä autossa istuessa (ehkä vartti kolarin jälkeen?) omat jalkani ja käteni alkoivat tärisemään, mutten kuitenkaan ollut oikeastaan edes järkyttynyt. Ei siinä ehtinyt kummemin säikähtää, eikä enää kannattanut ressata - eipä siinä enää mitään tapahtuisi.

Johtoauton perässä paikalle tuli Lestiltä toinen paloautokin ja vain hetkeä myöhemmin Reisjärven ambulanssi saapui paikalle. Meidän siirrettiin heti paloautosta ihanan lämpimään lanssiin. Multa ja Emmiltä kuunneltiin vain keuhkoja ja kyseltiin kaikkea, mutta Saraa ja äitiä tutkittiin vähän tarkemmin. Kun jo ties kuinka monennen kerran kuulin pelastajien suusta "onneksi oli Mersu" -lausahduksen, aloin todella uskomaan Mersun pelastavuuteen. Pienemmällä ja heikommalla autolla hirvi olisi ollut katolla. Niin ja jos kyseessä olisi ollut isompi hirvi - tämä sattui olemaan yllättävänkin pieni, vaikkei mistään vasasta ollutkaan kyse. Tässä vaiheessa aloin tajuamaan muutenkin onnekkaan epätavallista tilannetta - eilen sattui olemaan yksi niistä hyvin harvoista kerroista, kun olimme mökillä kahdella eri autolla, eikä vänkärin paikalla istunut ketään. Hirven pää osui vänkärin kohdalle, ja katto oli siltä kohdalta eniten painunut. Tietysti myös lasin siruja oli sillä kohdalla älyttömästi.

Pari tuntia kolarin jälkeen olin kotona. Ensimmäisenä sisälle päästessä (edelleen hyvin järkyttynyt) äiti sanoi: "avataanpas hirvenlihapurkki". Ei ollut nälkä.

Thank God kaikesta selvittiin järkytyksellä, parilla buranalla ja lunastukseen menevällä autolla. Paljon pahemminkin olisi voinut käydä. Virkku oli kolaripaikalla hämmentynyt kaikesta siitä hässäkästä ja metelistä, kunnes iskä tuli ja nappasi sen rauhallisempaan autoon. Onneksi sillekään ei tullut suurempaa osumaa. ♥

liian lähellä, tarpeeksi kaukana

ei_enää_ikinä_tämmösiä_öitä. kiitos.

Laskin Mutkun eilen illalla irti kuten yleensäkin. Raukka ei ehtinyt hääräilemään mun kanssa koko maanantai päivänä, niin pitihän sitä nyt sitten viipottaa ympäri huonetta aivan päättömänä, välillä mun villasukille kiipeilyä kokeillen.

Ennen kymmentä aloin illalla suunnittelemaan aikaisin nukkumaan menoa ja ehdinpä siinä jo haaveilla pitemmistä yöunistakin. Toisin kuitenkin kävi. Lähdin ottamaan Mutkua kiinni, mutta sepä ei nukkunutkaan pesässään patterin alla kuten normaalisti. Kävin läpi muita piiloja, joissa Mutku voisi olla, mutta ei. Pientä ei löytynyt. Kun olin penkonut alakerran moneen kertaan, jouduin vain luovuttamaan. Nostin Mutkun pesän ympärille pilttiä, siemeniä yms., roinaa jolla se pärjäisi yönsä dunan ulkopuolella.

Kävin yöllä useampaan kertaan katsomassa, olisiko Mutku palannut pääpaikalle tai käynyt syömässä, mutta ei. Mihinkään ei oltu koskettu. Aamulla herätessäni seitsemän aikoihin ryntäsin ensimmäisenä tarkistamaan alakerran, mutta kaikki oli edelleen koskematonta. Palasin tyrmistyneenä yläkertaan. Kun lähdin yläkertavisiitin jälkeen lähestymään alakertaa, olin jo valmistautunut pahimpaan. Mutkulle oli varmasti tapahtunut jotain, enkä enää edes uskonut sen hengissä löytämiseen.

Kun pääsin alas, kuulin heti äänen, josta tiesin välittömästi Mutkun olevan hengissä. Se kiipesi jotain ylöspäin.. jotain.. puista...! Tajusin äänen tulevan nahkaisesta kitaralaukusta, jonka sisällä oli vanha akustinen kitara. Avasin laukun varomasti, ja tosiaankin. Ääni tuli kitaran kaikukopasta. Voi sitä tunnetta, kun pikku murmeli heräsikin mielikuvissani henkiin yhtä nopeasti kuin oli lähtenyt kuolemaankin! Siitä, miten piiperö oli pystyssä seisovan kitaran kaikukoppaan päätynyt, ei mulla ole hajuakaan, mutta pääasiahan tässä on se, että Mutku oli kunnossa. Vähän se oli säpsy kun sain sen kitarasta ulos, vähän meinasi nestehukan vuoksi värisyttää, eikä ruokakaan heti maistunut, mutta kyllä se siitä. Nyt illemmalla Mutku on taas ollut tutussa iltavillissään ja kiitänyt ympärialakertaa innoissaan. Kitarakin tulee löytämään jonkun uuden osoitteen Mutkun ulottumattomilta.

R Ä H I N Ä R Y H M Ä: Sairaan kiva koira | avautumista jalostuksesta

R Ä H I N Ä R Y H M Ä: Sairaan kiva koira: Eilinen " koirien salattu elämä " dokkari herätti jälleen ajatuksia koirien jalostuksesta. Aikanaan kun tv:ssä näytettiin dokkari...

Eih ja voih, tuota postausta ei voi sanoa millään tavalla mahtavaksi, sillä aihe on koira-aiheista sieltä pahimmasta päästä - koirien sairaaksi jalostuksesta. Ylistysadjektiivien sijaan postausta voi kuvata pysäyttäväksi, hyvin pysäyttäväsksi. Miksi koirien tilanne on päästetty näin huonoksi?

Koska Jonnan postaus ei jätä ketään kylmäksi, en enää ala ottamaan aiheeseen yleisesti kantaa, koska olen aivan sanoilla linjoilla Jonnan kanssa. Sen sijaan haluan vähän avautua siitä, mitä mieltä olen ajokoirien tämänhetkisestä tilanteesta.

Kuten kaikissa nykypäivän roduissa, ajokoirissakin perinnölliset sairaudet lisääntyvät pelottavaa tahtia. En voi koskaan unohtaa sitä, kuinka jouduimme luopumaan Kaisasta perinnöllisen sydänvian vuoksi aivan liian aikaisin. Tämän lisäksi Kaisa joutui kärsimään koko lyhyehkön elämänsä ajan arkuudestaan ja epäluuloistaan kaikkea outoa kohtaan. Surullista, hyvin surullista. Eihän tuota hirveää kärsimystä huomannut ennen kuin Virkku tuli ja sain kokea sen, kun ei tarvitsekaan sterssata koiran arkuutta.

Vaikka ajokoirien arkuuskin on lisääntynyt, olen sentään pitänyt ajokoiria suhteellisen terverakenteisena rotuna. Valitettavasti näin Seinäjoki KV'ssa jotain hyvin järkyttävää. Kehään tuotiin koira, joka oli erittäin ylipainoinen, raskasrakenteinen ja lyhytjalkainen. Lisäksi nartun kyynärpäät olivat jotain aivan hirveää takakulmauksista puhumattakaan. Vaikka ensin ajattelinkin olla julkaisemasta tästä koirasta kuvia, en vain voi sanoin kuvailla sen ulkonäköä.

Mistä tälläisiä koiria edes tulee? Miten tähän pisteeseen on päädytty? Milloin ajokoiran rakenne on päästetty näin pitkälle? Onneksi tämän näköiset koirat ovat vielä hyvin harvassa, mutta jo yhdenkin näkeminen aiheuttaa puistatusta ja huolta.

Mitä syvemmälle meet sitä enemmän sulle selvii

En olisi välttämättä halunnut kokea yhden ja kolmen välistä aikaa, mutta tunne ennen puolta neljää taas olikin sitten jo vähintäänkin kokemusen arvoinen! En oikein tiedä mitä tästä postauksesta tulee, sill'ä en taida vieläkään ajatella aivan selkeästi, mutta yritettävä nyt on ainakin!

Iskä ja Virkku olivat lähteneet metsälle jo ennen kuin heräsin. Kun yhden jälkeen tulin koulusta kotiin, näin auton pihassa ja tarhan oven auki. Oletin tietenkin iskän ja Virkun tulleen metsältä, ja että tapaisin talossa kahvia hörppivän iskän ja sohvalla onnellisena nukkuvan koiran. Valitettavasti näin ei ollut.

Iskä sanoi heti, että Virkku oli vielä metsässä - hukassa. Tutkan signaali oli kadonnut kymmenen jälkeen. Ennen kymmentä Virkku oli ajanut hyvin oudolla äänellä, joka ei ollut pelkohaukkua, mutta joka kuitenkin oli hyvin kaukana normaalista ajosta. Äitille iskä oli soittanut jo kymmeneltä tutkan vaettua, mutta mun koulupäivää nuo eivät halunneet pilata. Noh, ehkä näin olikin parempi, vaikka kotiin tullessa shokki oli aikalainen kun pikkuhiljaa aloin sisäistämään asiaa.

Kun äiti tuli töistä, lähti iskä pakolliselle käynnille Kokkolaan ja me lähdimme äitin kanssa metsään Virkkua etsimään. Sain ihme ja kumma ajateltua edes jossain määrin järkevästi ja pidettyä pääni kylmänä, vaikka äitin mielentila olikin jotain aivan muuta jo tuossa vaiheessa. Ei siinä, tottakai muakin huoletti ja paljon! Matkalla lisäilin katoamisilmoituksia ympäri nettiä puhelun toivossa.

Pysähtelimme vähän päästä kokeilemaan tutkausta metsätien varrella, vaikkei signaalia löytynytkään. Paikassa, johon iskä oli jättänyt Virkulle maton, pysähdyimme kunnolla. Huutelin ja viheltelin keuhkot kipeiksi siinä vaiheessa, mutta mitä pienistä. Koira oli löydyttävä. Jatkoin huutelua ja viheltelyä vielä seuraavillakin etapeilla - tuloksetta.

Kun lähdimme ajamaan paikasta, jossa pysähdyimme pitemmäksi aikaa kävelemään ja ajoimme erään tutun metsämiehen kämppää kohti siinä toivossa, että mies olisi siellä, jotta voisimme infota tätäkin Virkusta, tajusin, että joku, koirankokoinen juoksi meitä tietä pitkin vastaan sadan metrin päässä. Hyppäsin autosta ulos ennen kuin äiti ehti pysähtyä ja lähdin juoksemaan otusta kohti. Se todella oli Virkku, väsynyt mutta onnellinen. Ja kunnossa oleva. Vaikka tähän asti olin pysynyt suunnilleen kylmäpäisenä enkä aloittanut epätoivoista itkemistä, nyt en voinut mitään sille, että juostessani koiraa vastaan vuodatin kunnon Niagaran. Virkku oli kunnossa!!

Virkku juoksi suoraan luokseni ja läimäytti rapaisen tassunsa valkeaa paitaani vasten. Sitten yritin avata pakumme sivuovea, mutta koska se ei auennut, Virkku hyppäsi etupenkille. Palasimme vielä hakemaan iskän jättämää mattoa metsästä. Tällä välillä Virkku jo oli tällännyt itsensä kerälle kapealle penkille. Kun äiti oli saanut maton tällättyä takapenkille ja sivuoven auki, päästin Virkun autosta, mutta sepä ei halunnutkaan vaihtaa paikkaa ilman pientä jaloittelua, vaan syöksähti suoraan juomaan. Ojassa vilvoitellessaan se sitten rapasikin itsensä aika taidokkaasti ja äiti käytti sitä toisessa ojassa vähän putsailemassa tassujaan.

Kotona Virkku pääsi suoraan suihkuun ja nyt se sitten nukkuukin onnellisena ruususen unta sohvalla - juuri kuten olin iltapäivälläkin kuvitellut. Heti tutkan vaiettua iskä oli soittanut metsäkaverilleen, joka on useasti ollut Virkun kanssa metsällä, ja jolle Virkku on melkein yhtä tärkeä kuin oma koira. Kyllä sen puhelun aikana oli tullut manattua kaikki mahdolliset suurpedot hyyyyvin alas, varsinkin kun Lampilla liikkuu nyt pantasusi. Helpotus oli aikalainen molemmissa päissä puhelinta, kun äiti ensin soitti iskälle ja iskä jatkoi uutisen metsäkaverilleen.

Kuvat mökillä otettuja täytekuvia