Instagram

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Tehopyyntiä ja treenikuvia

Lauantaina Virkku pääsi metsälle kuuden metsämiehen kanssa. Yksi miehistä oli käynyt Virkun kanssa metsällä jo keskiviikkona, ja nyt hän halusi esitellä koiran, johon oli täysin ihastunut, muillekin metsäkavereilleen. Miehiä tuli aina Kokkolasta asti.

Kun Virkku päästettiin metsään, ensimmäinen haku kesti puoli tuntia. Ajo oli hyvin kiivasta, ja koira ajatti jänistä usean kertaan ampumaetäisyydellä nuotion lähellä. Jänis lähti tekemään vielä muutaman kilometrin lenkin, ja palasi nuotiopaikalle. Tästäkään ei vielä kaatoa saatu, mutta koira oli vain 50m päässä jäniksestä. Lopulta Virkku ajoi niin lähellä jänistä, että jänis joutui uimaan neljä metriä leveän ojan yli. Koira ei kuitenkaan lähtenyt enää uimaan perässä.

Puolen tunnin päästä ensimmäisestä hukasta Virkku palasi käymään nuotiopaikalla, ja jatkoi haluaan toisaalla. Parin kymmenen minuutin jälkeen ajo lähti taas. Ajo kesti vähän yli puoli tuntia, kunnes ajo tuli ampumaetäisyydelle. Koira sai herkkupalat ja kehuja vauhdikkaasta ja keskeytymättömästä ajosta.

Iskä vei Virkun hakemaan ison ojan toiselle puolella. Koirasta näki heti, että tuolla puolella oli jänis liikkeellä. Vartin päästä ajo jatkui taas. Miesjoukko lähti passiin. Ulkomaalaistaustainen kokkolalaismies lähti passiin iskän ohjeiden mukaisesti, ja kun koira toi jänistä tuota kokkolalaismiestä kohti. Kymmenen minuutin kuluttua tuo mies pääsi ampumaan elämänsä ensimmäisen jäniksen. Virkku sai taas paljon kehuja, oli kuulema aivan uskomaton koira, eikä tällä porukalla pyynti todellakaan jäisi tähän.

Tänään olin aamusta treenaamassa Lampin koiraharrastajien kanssa hakua metsässä. Metsätreenien jälkeen treenasin Virkun kanssa rally-tokoa siskon tyttöni kuvatessa. Treeneistä ei ole mitenkään kauheasti kerrottavaa - kaikki sujui hyvin, vaikkei koira aivan parhaimmassa vireessä ollutkaan.

torstai 27. marraskuuta 2014

R.I.P Mutku

sanaton.

voimaton.

Vielä viikko sitten alakerrassa vipelsi yltiösosiaalinen pienokainen, mutta nyt... enää ei tarvitse olla pelastamassa pientä seikkailija-ninjaa sohvalta tai kenkätelineiltä... enää ei tarvitse suojella villasukkiaan koneella istuessa pieneltä riiviöltä... enää ei tarvitse sulkea tuulikaapin ovea tarkoin ennen ulos menoa, ettei pieni vain saisi vetoa... enää ei tarvitse varoa askeliaan iltaisin alakerrassa, ettei pieni vain jäisi alle.

tuntuu tyhjältä.

Mutku palautui vielä syysloman jälkeisestä sairastelusta, mutta nyt sen aika koitti. Viimeisen viikon aikana Mutku alkoi puremaan. Ensin vain äitiä, mutta viimeisenä iltana sain itsekin osani noista pienistä hampaista. Tuntuu kamalalta ajatella, että vielä eilen tuo pieni jyrsijä roikkui kaikin voimin hampaillaan sormessani, juuri ennen ikiuneen nukahtamista...

Illalla huomasin, että eiliset tuoreruuat olivat jääneet syömättä... ensimmäisellä kerralla kun vein Mutkulle ruokaa, se heräsi vielä ihan pirteänä, mutta kun kävin uudelleen sitä moikkaamassa illan aikana, ei pieni halunnut enää nousta kanamunakennopesästään, vaan painautui vain tiukemmin kerälle. Pelkäsin jo silloin, että kun aamulla heräisin, en löytäisi sitä enää hengissä.

Tuli aamu. Löysin Mutkun samasta pesästään levolliselta kerältä. Mutku ei kuitenkaan enää hengittänyt. Jos jollain voin enää itseäni lohduttaa, niin Mutku sai vain nukkua pois. Olisi ollut paljon kamalampaa löytää pieni niin, että kuolinpaikasta olisi näkynyt sen viime hetkien rauhattomuus ja tuska.

Tuo pieni ehti opettaa paljon. Hyvin paljon. Sain oppia sen kanssa paljon noista pienistä piiperöistä. Nyt oli kuitenkin Mutkun aika siirtyä ajasta iäisyyteen. Niin pahalta kuin se tuntuukin. Saatan tulla kirjoittamaan Mutkusta vielä jatkossa, mutta katsotaan nyt miten tästä lähdetään etenemään...

you don't know what you've got until it's gone