Instagram

torstai 27. marraskuuta 2014

R.I.P Mutku

sanaton.

voimaton.

Vielä viikko sitten alakerrassa vipelsi yltiösosiaalinen pienokainen, mutta nyt... enää ei tarvitse olla pelastamassa pientä seikkailija-ninjaa sohvalta tai kenkätelineiltä... enää ei tarvitse suojella villasukkiaan koneella istuessa pieneltä riiviöltä... enää ei tarvitse sulkea tuulikaapin ovea tarkoin ennen ulos menoa, ettei pieni vain saisi vetoa... enää ei tarvitse varoa askeliaan iltaisin alakerrassa, ettei pieni vain jäisi alle.

tuntuu tyhjältä.

Mutku palautui vielä syysloman jälkeisestä sairastelusta, mutta nyt sen aika koitti. Viimeisen viikon aikana Mutku alkoi puremaan. Ensin vain äitiä, mutta viimeisenä iltana sain itsekin osani noista pienistä hampaista. Tuntuu kamalalta ajatella, että vielä eilen tuo pieni jyrsijä roikkui kaikin voimin hampaillaan sormessani, juuri ennen ikiuneen nukahtamista...

Illalla huomasin, että eiliset tuoreruuat olivat jääneet syömättä... ensimmäisellä kerralla kun vein Mutkulle ruokaa, se heräsi vielä ihan pirteänä, mutta kun kävin uudelleen sitä moikkaamassa illan aikana, ei pieni halunnut enää nousta kanamunakennopesästään, vaan painautui vain tiukemmin kerälle. Pelkäsin jo silloin, että kun aamulla heräisin, en löytäisi sitä enää hengissä.

Tuli aamu. Löysin Mutkun samasta pesästään levolliselta kerältä. Mutku ei kuitenkaan enää hengittänyt. Jos jollain voin enää itseäni lohduttaa, niin Mutku sai vain nukkua pois. Olisi ollut paljon kamalampaa löytää pieni niin, että kuolinpaikasta olisi näkynyt sen viime hetkien rauhattomuus ja tuska.

Tuo pieni ehti opettaa paljon. Hyvin paljon. Sain oppia sen kanssa paljon noista pienistä piiperöistä. Nyt oli kuitenkin Mutkun aika siirtyä ajasta iäisyyteen. Niin pahalta kuin se tuntuukin. Saatan tulla kirjoittamaan Mutkusta vielä jatkossa, mutta katsotaan nyt miten tästä lähdetään etenemään...

you don't know what you've got until it's gone

6 kommenttia :