En olisi välttämättä halunnut kokea yhden ja kolmen välistä aikaa, mutta tunne ennen puolta neljää taas olikin sitten jo vähintäänkin kokemusen arvoinen! En oikein tiedä mitä tästä postauksesta tulee, sill'ä en taida vieläkään ajatella aivan selkeästi, mutta yritettävä nyt on ainakin!
Iskä ja Virkku olivat lähteneet metsälle jo ennen kuin heräsin. Kun yhden jälkeen tulin koulusta kotiin, näin auton pihassa ja tarhan oven auki. Oletin tietenkin iskän ja Virkun tulleen metsältä, ja että tapaisin talossa kahvia hörppivän iskän ja sohvalla onnellisena nukkuvan koiran. Valitettavasti näin ei ollut.
Iskä sanoi heti, että Virkku oli vielä metsässä - hukassa. Tutkan signaali oli kadonnut kymmenen jälkeen. Ennen kymmentä Virkku oli ajanut hyvin oudolla äänellä, joka ei ollut pelkohaukkua, mutta joka kuitenkin oli hyvin kaukana normaalista ajosta. Äitille iskä oli soittanut jo kymmeneltä tutkan vaettua, mutta mun koulupäivää nuo eivät halunneet pilata. Noh, ehkä näin olikin parempi, vaikka kotiin tullessa shokki oli aikalainen kun pikkuhiljaa aloin sisäistämään asiaa.
Kun äiti tuli töistä, lähti iskä pakolliselle käynnille Kokkolaan ja me lähdimme äitin kanssa metsään Virkkua etsimään. Sain ihme ja kumma ajateltua edes jossain määrin järkevästi ja pidettyä pääni kylmänä, vaikka äitin mielentila olikin jotain aivan muuta jo tuossa vaiheessa. Ei siinä, tottakai muakin huoletti ja paljon! Matkalla lisäilin katoamisilmoituksia ympäri nettiä puhelun toivossa.
Pysähtelimme vähän päästä kokeilemaan tutkausta metsätien varrella, vaikkei signaalia löytynytkään. Paikassa, johon iskä oli jättänyt Virkulle maton, pysähdyimme kunnolla. Huutelin ja viheltelin keuhkot kipeiksi siinä vaiheessa, mutta mitä pienistä. Koira oli löydyttävä. Jatkoin huutelua ja viheltelyä vielä seuraavillakin etapeilla - tuloksetta.
Kun lähdimme ajamaan paikasta, jossa pysähdyimme pitemmäksi aikaa kävelemään ja ajoimme erään tutun metsämiehen kämppää kohti siinä toivossa, että mies olisi siellä, jotta voisimme infota tätäkin Virkusta, tajusin, että joku, koirankokoinen juoksi meitä tietä pitkin vastaan sadan metrin päässä. Hyppäsin autosta ulos ennen kuin äiti ehti pysähtyä ja lähdin juoksemaan otusta kohti. Se todella oli Virkku, väsynyt mutta onnellinen. Ja kunnossa oleva. Vaikka tähän asti olin pysynyt suunnilleen kylmäpäisenä enkä aloittanut epätoivoista itkemistä, nyt en voinut mitään sille, että juostessani koiraa vastaan vuodatin kunnon Niagaran. Virkku oli kunnossa!!
Virkku juoksi suoraan luokseni ja läimäytti rapaisen tassunsa valkeaa paitaani vasten. Sitten yritin avata pakumme sivuovea, mutta koska se ei auennut, Virkku hyppäsi etupenkille. Palasimme vielä hakemaan iskän jättämää mattoa metsästä. Tällä välillä Virkku jo oli tällännyt itsensä kerälle kapealle penkille. Kun äiti oli saanut maton tällättyä takapenkille ja sivuoven auki, päästin Virkun autosta, mutta sepä ei halunnutkaan vaihtaa paikkaa ilman pientä jaloittelua, vaan syöksähti suoraan juomaan. Ojassa vilvoitellessaan se sitten rapasikin itsensä aika taidokkaasti ja äiti käytti sitä toisessa ojassa vähän putsailemassa tassujaan.
Kotona Virkku pääsi suoraan suihkuun ja nyt se sitten nukkuukin onnellisena ruususen unta sohvalla - juuri kuten olin iltapäivälläkin kuvitellut. Heti tutkan vaiettua iskä oli soittanut metsäkaverilleen, joka on useasti ollut Virkun kanssa metsällä, ja jolle Virkku on melkein yhtä tärkeä kuin oma koira. Kyllä sen puhelun aikana oli tullut manattua kaikki mahdolliset suurpedot hyyyyvin alas, varsinkin kun Lampilla liikkuu nyt pantasusi. Helpotus oli aikalainen molemmissa päissä puhelinta, kun äiti ensin soitti iskälle ja iskä jatkoi uutisen metsäkaverilleen.
Kuvat mökillä otettuja täytekuvia
