Oli aika raskaiden päätösten,
saattaa sut huomaan enkelten.
Nyt saat juosta, seurata heitä,
nyt ei tuska elämääsi peitä.
Suru on suuri ja lohduton,
mutta tiedämme - sun hyvä olla nyt on...
Yksitoista vuotta sitten Öjassa koettiin luultavasti iloisia hetkiä, kun maailmaan syntyi neljä ajokoirapentua, neljä avutonta ja pientä narttua, neljä metsäkoiraa. Muutama kuukausi myöhemmin yksi näistä Tapanin päivän lapsosista muutti meille - Kaisa. Omat muistikuvani Kaisasta ovat harmittavan vähäisiä, mutta muistan edelleen kuinka kävimme katsomassa pentua kasvattajan luona. Kaisa taisi asua samassa tarhassa siskonsa Ruskan ja äitinsä Nellin kanssa. Nelli viettää edelleen eläkepäiviään Kaisan kasvattajan luona.
Kun alan muistelemaan Kaisaa, tulee päällimmäisenä mieleen arkuus. Kaisa pelkäsi miehiä enemmän kuin mitään. Arkuus rasitti koko perhettämme koko tuon kuuden vuoden ajan, mitä Kaisa meillä oli, mutta oli tuossa tytössä paljon hyvääkin. Se oli erittäin lapsirakas ja kiltti tuntemilleen ihmisille. Lisäksi se oli uskomattoman hyvä ajaja. Jo ennen kuin itse olin täyttänyt kymmentä vuotta, olin opettanut Kaisalle erilaisia temppuja, joita sitten ylpeänä esittelin vieraillemme kaikissa mahdollisissa käänteissä. Osasipa tuo ainankin hypätä renkaan läpi.. :)
Kaisan viimeisenä keväänä sen kunto alkoi vain loppua. Lenkkeily ei enää onnistunut kuten aiemmin ja oleminen tuntui muutenkin vaikealta. Aluksi luulimme, tai ehkä enemmänkin toivoimme, että kyse olisi valeraskaudesta, mutta jo pelkkä soitto eläinlääkärille valmisteli pahimman painajaisemme hyväksymistä - Kaisalla voisi olla sydänvika. Kun alkukesästä kävimme eläinlääkärillä Kaisan kanssa, ei diagnosoitiin olisi kovin suuria tutkimuksia tarvittu - sydän ei lyönyt normaalisti ja varmistukseksi otetuissa röntgenkuvissa näkyi selkeästi keuhkoissa oleva neste. Saimme Kaisalle lääkkeet jotka helpottivat oloa, mutta eipä niillä voinut väistämätöntä siirtää - Kaisa ei palaisi enää kotiin seuraavalta metsästysreissulta. Koska emme missään nimessä halunneet antaa Kaisan vain kuolla pois sydämen pettämisen vuoksi kesken metsäreissun teimme vaikean päätöksen ja annoimme eläinlääkärin päästää Kaisa paremmille metsästysmaille.
ikävä. ♥
Kyllä nuo karvaiset kamut on todellakin parhaita ja varmasti uskollisimpia kavereita mitä maa vain voi päällään kantaa, ja kieltämättä kyllä sitä itselläkin vielä toisinaan tulee ikävä niitä ystäviä joita on jo viemeisille lenkeille saattanut. Vaikka se hetki riipaiseekin, niin onneksi on aina ne hyvät muistot jäljellä. Jaksamisia ikävän keskelle T: Pupu-poimurit
VastaaPoistaMulla on vähän samanlaiset fiilikset tän päivän kanssa, vaikkakin koira ei ollut oma, mutta tärkeä silti.
VastaaPoista